Punk rantautui Suomeen vuonna 1977, jolloin Ramonesista ja Sex Pistolsista innostuneet nuoret suomalaiset alkoivat perustaa omia bändejään.
Suomen ensimmäisenä ”virallisena” punk-levytyksenä pidetään Briard-yhtyeen (jossa soitti kitaraa myöhemmin muun muassa Pelle Miljoona Oy:stä ja Hanoi Rocksista tuttu Andy McCoy), I Really Hate Ya -singleä. Maassa oli kuitenkin jo aikaisemmin toiminut yhtyeitä , jotka soittivat musiikkia, jota oltaisiin aivan hyvin voitu kutsua punkiksi, mikäli tällainen nimitys olisi jo silloin keksitty. Näitä niin sanottuja proto-punkyhtyeitä olivat muun muassa Veltto Virtasen ja Moog Konttisen Virtanen, sittemmin punkkia parodioinut, mutta jo aiemmin kovaäänistä ja yksinkertaista musiikkia soittanut Sleepy Sleepers sekä ainokaisella pitkäsoitollaan Ramonesia versioinut Dead End 5.
Ensimmäisen aallon punk-yhtyeistä suosituimmaksi nousivat Eppu Normaali sekä Pelle Miljoona eri yhtyeineen. Siinä missä ylöjärveläisen Eppu Normaalin sanoituksissa ja yleisessä olemuksessa oli alusta asti yhteiskuntakritiikin rinnalla myös huumoria, oli Pelle Miljoona monessa mielessä ”tosikompi” ilmestys saarnaavine teksteineen. Sekä Eppu Normaali että Pelle Miljoona ovat jatkaneet musiikin tekemistä näihin päiviin saakka, tosin punkista ei voi enää kummankaan kohdalla puhua. Muita suosittuja suomalaisia punkbändejä 1970-luvun lopulla olivat muun muassa Sensuuri, Hassisen Kone, Kollaa kestää, Karanteeni, Ypö-viis, Ratsia, Loose Prick, Problems?, Vaavi ja Maukka Perusjätkä.
1980-luvulla punk alkoi muuttua. Soittotaidon lisääntyessä kolmen soinnun räime sai lisää sävyjä ympärilleen, ja vaikutteita haettiin sieltä sun täältä. Tämän niin sanotun murrosvaiheen yhtyeitä voidaan pitää suomalaisen populaarimusiikin uutena aaltona, joka lainehti moniin erilaisiin suuntiin. Esimerkiksi Ratsia ja Loose Prick hakivat vaikutteita viimeisillä levytyksillään niin brittiläisestä post-punkista, uusromantiikasta kuin funk-rytmeistäkin, kun taas Hassisen Kone valjasti ilmaisuunsa progressiivisen rockin sävyjä.
Monet eivät pitäneet siitä, että punk alkoi uudistua ja kehittyä yhä monimutkaisempaan ja toisaalta yleisöystävällisempään suuntaan. Heidän mielestään punkista oli tulossa oman itsensä irvikuva, jotakin sellaista, mitä vastustamaan punk oli alunperin syntynyt. Tämän närkästymisen myötä syntyi niin sanottu hardcore-punk, jossa punkista riisuttiin kaikki ylimääräinen, ja jäljelle jäänyt kova ydin pyrittiin esittämään mahdollisimman raa’asti, aggressiivisesti ja nopeasti.
Kitarat kuulostivat sirkkeleiltä, bassot pyykkilangoilta, rummut sähkökäyttöisiltä klapikoneilta (jollaisen voit hankkia esimerkiksi osoitteesta Kellfri.fi tai jostakin muusta hyvinvarustetusta nettimyymälästä), ja muutamasta rivistä koostuneet haikuja muistuttaneet sanoitukset huudettiin kuulijan korvaan niin kovaa kuin laulajan keuhkoista lähti. Sanoitukset olivat yleensä pelkistettyjä kertomuksia sodasta, poliisista tai yleisestä epätoivosta. Tyypillisesti muutaman rivin säkeitä seurasi yhden sanan toteava kertosäe, jonka jälkeen sama toistettiin alusta. Tämänkaltainen kappale saatiin soitettua yleensä alle minuutissa. Tunnettuja suomalaisia hardcore-punk -yhtyeitä olivat muun muassa Kaaos, Riistetyt, Terveet kädet, Rattus, Bastards, Varaus ja Appendix.
1980-luvun hardcore-vuosien jälkeen (tai oikeastaan jo niiden aikana) punk vaipui maan alle, eikä 1970-luvun punkin kaupalliseen menestykseen ole ollut enää paluuta joitakin yksittäistapauksia lukuun ottamatta. Näihin yksittäistapauksiin voidaan laskea esimerkiksi Ramones-suomennoksilla aloittanut Ne luumäet, Vaasasta ponnistanut huumoriyhtye Klamydia, Lahti-Heinola akselilta ponnistaneet Apulanta ja Tehosekoitin sekä tuoreemmat tapaukset Kakka-hätä-77 ja Pää kii. Sattunaiset tähdenlennot ovat kuitenkin vain jäävuoren huippu, sillä marginaalissa punk voi erittäin paksusti, ja tänä päivänä Suomessa on erilaisia punkin tyylisuuntia ja yhtyeitä enemmän kuin koskaan.
