Tänä päivänä monilla oni kuva Suomen rockabillyn hard core- faneista jonkinlaisina epä-älykköinä, jotka juopottelevat ja rasvailevat sormillaan autoja ja viik
onlopuisin myös naisia. Siihen kuvaan on varmaankin vaikutanut vuosikymmeniä jatkuneet rockabilly-tapahtumat, joihin on saatu paikalle tuon alakulttuurin uusiakin tähtiä maailmalta. Kosteita bileitä ja melkoisen aatteetonta meininkiä. Materialismin korostuminen näkyy amerikkalaisten autojen keräilemisenä ja fanittamisena.
Suomi on edelleenkin vanhoille rockabillybändeille tarpeellinen keikkailupaikka. Täältä saa jotain rahaa ja innostusta yleisöstä, että jaksaa painaa hidastuneella urallaan eteenpäin.
Palatakseni siihen tilanteeseen, joka vallitsi Suomessa 1970-luvun lopulla. Silloin amerikkalaisvetoinen hippi-kulttuuri huumeongelmineen sai jyrkän torjunnan virkavallan ja lapsistaan huolissaan olevien aikuisten toimesta.
Vaikea sanoa, kuinka tietoista oli tuoda hyväntuulista ja onnellisena aikana muistettua 50-lukua esiin, kun Yhdysvallat kärsi Vietnamin sodan aiheuttamasta moraalisesta krapulasta. Joka tapauksessa rockabillyn liittyi pyrkimystä puhtaampaan elämäntapaan. Kyse ei suinkaan ollut pelkästään Suomen suuntaan leviteystä ilmiöstä.
Jotain kertoo rockabillyyn sisältyneestä konservatiisuudesta se, että
pitkätukkaisia alettiin nimitellä liimaleteiksi. Amerikkalaisen nuorisokulttuurin ihaileminen oli siinä tilanteessa tavallaan oikeistolaista protestia älymystön piirissä rehoittaneelle taistolaisuudelle ja muille vastaaville Neuvostoliittoa ihailleille ylilyönneille.
Etelävaltioiden lippua kutsuttiin kapinalipuksi. Monet kirjailivat sen enempää ajatelematta ”Rockabilly”- lipun oheen tekstin South’s gonna rise again. Siinä saatettiin kapinoida suomalaisten kommunistien arvomaailmalle – ei niinkään hakea revanssia USA:n sisällä.
